Krisse Elo pohtii poliisin etiikkaa Mustassa matkalaukussa

Eija Piekkari ja Krisse Elo ovat jo vanhoja tuttuja, siinä mielessä dekkareiden kirjoittaminen on käynyt Piekkarille helpommaksi. Juonen täytyy muhia aikansa päässä ennen kuin sen voi kirjoittaa. Musta matkalaukku on jo kymmenes Lahden seudulla tapahtuva kirja, jonka päähenkilönä on rikoskonstaapeli Krisse Elo.

Rikoskonstaapeli Kristiina Elo havahtuu unesta oudossa paikassa, vieraanoloisen miehen vierestä. Saatuaan itsensä kunnolla hereille, joutuu hän tyrmistyneenä kysymään itseltään, mitä on tapahtunut. Tuttava on hävinnyt ja muutenkin kaikki on vähän hankalaa. Näin alkaa kymmenes Krisse Elo -dekkari Musta matkalaukku.

Ensimmäisen kerran Krisse joutuu miettimään myös poliisin etiikkaa.

- Häntä vaivaa toiseen kylään muuttanut mies, jota Krisse pitää epäilyttävänä, lähes murhaajana. Krissen pitää miettiä tarkkaan, ettei sano jotain leimaavaa eikä hän pysty tutkimaan miehen taustoja.

Krisse toteaakin kirjassa, ettei hän kestä tätä syksyä.

- Moni on kysynyt onko Krisse Elo minun alter egoni. Tietty jollakin tavalla, mutta olen tahallani tehnyt hänestä erilaisen kuin itsestäni. Krisse on pirtsakka ja eloisa, ruskeasilmäinen ja laiha. Itsestäni olen antanut hänelle tämän syysmasennuksen, kiharan tukan ja kansantanssiharrastuksen, kertoo Eija Piekkari.

Hollolaisen Eija Piekkarin dekkareissa liikutaan Lahden seudulla, joten täkäläinen lukija voi ainakin kuvitella tunnistavansa paikkoja.

Piekkari on tuottelias kirjailija. Ensimmäinen dekkari Haamupari ilmestyi vuonna 2009, ja sen jälkeen on syntynyt kirja vuodessa.

- Paitsi vuonna 2013 tuli kaksi, toteaa Piekkari.

Tuolloin hän kirjoitti vielä työn ohessa, nyt hän ihmettelee miten ehti kaksi kirjaa samana vuonna, kun eläkkeellä ei tahdo ehtiä yhtä vuodessa.

Piekkarille oli alusta lähtien selvää, että Krisse Elo -kirjoja tulisi useita. Jo alussa hänellä oli ideoita seitsemän-kahdeksan kirjan verran. Nyt hänellä on jo seuraava kirja muhimassa päässään. Kun ajatus on valmis, hän kirjoittaa taas pätkän eteenpäin.

Piekkarin kirjoissa ei mässäillä väkivallalla eikä uhri tai tekijä ole koskaan lapsi.

- Risteys-kirjassa lukija joutui lopussa kuvittelemaan kidutustakin. Pääpaino on arvoituksessa, ratkaisun etsimisessä. Näitä kirjoja on kutsuttu cozy-dekkareiksi, kotoisiksi kirjoiksi. Yllättävää kyllä monta miestä on tullut sanomaan, ettei tykkää väkivallasta.

Kun on kirjoittanut kymmenen kirjaa samoilla keskushahmoilla, on kirjoittaminen tietyllä tavalla helpompaa kuin alussa: Piekkari näkee helpommin mitä Krisse missäkin tilanteessa tekee.

Piekkari on päivätyönään ollut tietotekniikka-alalla, muun muassa koodannut ja suunnitellut ohjelmia, joten luulisi kirjojen syntyvän matemaattisen tarkan suunnitelman perusteella. Näin ei kuitenkaan Piekkarilla ole. Tarina elää ja muuttuu kirjoittaessa.

- Olen joskus sanonut, etten tee muistiinpanoja kirjojani varten. Teenhän minä, paperilappuja löytyy välillä vanhoista kirjoista. Lappuja lukiessa totean, ettei kirjasta tullut tällaista, hymyilee Piekkari.

Hän sanoo katsovansa tarinaa kuin ohjelmaa televisiossa.

Piekkari lähtee usein liikkeelle murhapaikasta. Hänellä on selvänä päässään mistä paikasta on kyse, mutta muut eivät sitä löytäisi maastosta. Hän sanoo, että paikkojen on oltava oikeita, jotta hän pysyy kirjoittaessaan järjissään ja mukana omissa juonissaan.

- Pahin on ohi, kun päätän kuka murhaa kenet ja miten hänet saadaan kiinni. Päätän todisteet, mutta joskus olen todennut kesken kirjoittamisen, ettei murhaajaa näillä todisteilla pysty saamaan kiinni. Toisessa Krisse-kirjassa, Sivuaskeleessa, oli kaksi mahdollista murhaajaa, ja viime hetkellä vaihdoin tekijää. Mitäs oli niin ilkeä.

Krisse Elo asuu Sairakkalan kylässä Hollolassa ja murhat tapahtuvat lähiseudulla. Todellisuudessa tuollainen murhakeskittymä olisi melkoinen sensaatio.

- Kun en kirjoita dokumenttia murhaan sumeilematta, sanoo Piekkari.

Piekkari päätti jo 15-vuotiaana, että hänestä tulee kirjailija. Kirjoittaminen ja öljyvärimaalaus kiinnostivat. Piekkari on osallistunut lukuisille kirjoittajakursseilla ja päätyi kirjoittamaan nimenomaan dekkareita kursseilla saamiensa ystävien yllytyksestä.

- Yksi kursseilta ystäväksi jäänyt nainen yllytti minua yrittämään jotain ja toinen ystävä, mies, taas kyseli miksen yrittäisi dekkaria. Tekstini sopisi kuulemma siihen. Niinpä kirjoitin vuosina 2005-2006 Haamuparin, tälle ystävälle, ja lähetin sen hänelle luettavaksi. Käskin sanoa suoraan mikä on pielessä. Hän oli sitä mieltä, että lähetä kirja kustantajalle, kertoo Piekkari.

Piekkari lähetti tekstin useammalle kustantajalle seuraavana vuonna. Myllylahti pyysi kolmen kuukauden päästä lyhentämään tekstiä, mutta ei antanut mitään ohjetta miten.

- Minä en oikein pitänyt ajatuksesta ja odottelin aikani mitä muut kustantajat sanovat. Lopulta lyhensin tekstiä, ja Myllylahti julkaisi sen.

Sari Mustjoki

Jaa artikkeli

Suosittelemme