Lukijalta: Arvostaako Hollola luontoa?

Lukijan mielestä Hollola ei arvosta luontoa tarpeeksi. kluo Katja Luoma

Hollola arvottaa muttei arvosta luontoa käy ilmi kunnan vesihuoltopäällikön ja elinvoimajohtajan vastauksesta ( ESS 16.5.) kirjoitukseeni teiden suojavyöhykkeistä ( Seutu4 12.5.). Siinä perusteltiin suojavyöhykkeen puuston poistoa vesi- ja viemäriputkien saneerauksella.

Kansista ja linjamerkeistä päätellen putket sijaitsevat Hämeenlinnan- ja Pihkatien välissä kulkevan pyörätien alla. Kevyen liikenteen väylän varressa koivut ovat kasvaneet putkien päällä, mutta 151-vuotias mänty ei ole. Sen siemen on itänyt vuonna 1870, ja verso on kestänyt maailman myrskyjä tähän kevääseen asti.

Isoäidin äitini oli männyn ”syntyessä” 12-vuotias, ja hänen lisäkseen männyn ohi ovat kulkeneet Ylistä Viipurin-, nykyistä Hämeenlinnantietä pitkin mummoni, äitini, minä ja lapseni ja heidän lapsensa eli kuusi sukupolvea.

Kilpikaarnamänty kaadettiin, koska toimenpide arvotettiin kustannustehokkaaksi samalla kun poistettiin viisikymppiset koivut. Näitä 150-vuotiaiden mäntyjen kantoja on näkyvissä kymmeniä. Salpausselät ovat kuin karvaton karhu ilman kunnon hongikkoa.

Tienvarren latvaoksaiset ikimännyt eivät yksistään suojaa, vaan suojavyöhykkeen on oltava monikerroksinen sisältäen pensaita ja lehtipuita. Se on nyt tuhottu, hiilidioksidia kiivaasti sitovista nuorista männyistä ja kuusista on vain kanto jäljellä. Maameluvallin suojanpuoleisen rinteen pörriäisten suosimat raidat ja muut pajut sekä keskenkasvuiset puut ovat myös kantoina.

Kysyin valoisuuden lisäämisen tarpeesta pyörätietä käyttävältä; hän tuhahti vastaukseksi. Puunkorjuukoneet ovat kustannustehokkaan massiivisia ja niin ovat niiden korjuujäljetkin näin sulan maan aikana.

Etsin alueella menestynyttä kangasvuokkoa löytämättä sitä, toivottavasti se oli risujen alla hengissä eikä ajourissa, jotka murskasivat metsäkasvillisuuden kenttä- ja pohjakerroksen.

Väitettiin, että ”Hollolassa lähiluonto ja asukkaiden viihtyvyys ovat tärkeässä arvossa”. Viimeisin lähiluonnon tappio on Koivusillanjokeen johtavan ”Oinaspuron” kaarisillan vaihto rumpuputkeen, jotta autolla pääsee 20 metriä lähemmäksi palstaviljelmiä. Sen kokivat tappiokseen paitsi monet lähdepuron eliöt ekologisen käytävän katkettua myös kaarnaveneitään uittavat lapset ja sillalle asti kevätretkeilleet luokat opettajineen.

Kehätien melu on hämmästyttävän voimakasta, ja meluvallien rakentamatta jättäminen on saanut jotkut jo suunnittelemaan muuttoa, kuten kierrätyspuiston uhkakin. Asumisviihtyvyyden parantamiseksi ja luontokadon torjumiseksi tarvitsemme kuntaan lisää ympäristötietoutta ja yhteistyötä.

Voisimmeko ottaa mallia Tanskan Hjörringistä, joka on palkannut kuntaan biologin luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi?

Matti Laurila

biologi, kuntavaaliehdokas (vihr.)

Hollola

Kommentoi