Lukijalta: Vastuun kantamisen dilemma

Ei pidä säikähtää dilemma-sanaa. Dilemma on asia, jossa esiintyy kaksi, lähes vastakkaista näkökulmaa. Politiikassa dilemma vallitsee oikeiston ja vasemmiston suhtautumisessa vastuuseen.

Oikeistossa ajatellaan, että ”Ihminen on oman onnensa seppä”. Yksilön vastuu omasta elämästä on suuri. Vasemmiston mielestä yksilön ei tarvitse huolehtia mistään, kun yhteiskunta kasvattaa ja hoitaa, tukee kaikessa, kantaa vastuun.

Mutta vastuun poistaminen yksilöltä aiheuttaa kielteisiä seurauksia sekä yhteiskunnassa että ihmisen elämässä. Vastuu itsestä kuuluu inhimillisiin perustarpeisiin, ja sen hylkääminen estää terveen kehityksen. Tämä ei ole teoriaa, vaan arkitodellisuutta, jonka kuka tahansa varmistaa pienen lapsen kehittymistä seuratessa.

Jos pieni lapsi ei haluaisi pärjätä omilla taidoillaan, hän ei ikinä opettelisi kävelemään. Käveleminen on näet vaikeaa, aluksi ihan mahdotonta.

Lapsen olisikin fiksuinta kieltäytyä omille jaloille nousemisen vastuusta. Saisi vaan lattialla konttailla, kellitellä ja vaatia palveluita. Mutta lapsi tahtoo päästä itse elämässä eteenpäin. Vaivoistaan välittämättä ja kolhuja uhmaten hän nousee, muksahtaa, ja nousee, ja vihdoin ottaa ensimmäiset askeleet. Yleisön suosionosoitusten pauhu peittyy onnistumisen riemuun. Ylpeänä lapsi tietää oppineensa ottamaan vastuun.

Yleensä vanhemmat yrittävät tärvellä lapsen itsetunnon vahvistumisen. ”Itte, itte!”, kuuluu hihasta, jonne vastuuta halajava henkilö on tunkenut päänsä.

Vastuun välttäminen estää itseluottamuksen, itsearvostuksen ja itsetuntemuksen kehittymisen. Näiden yhdistelmä on itsetunto. Jos se on kovin heikko, ihminen on kuin lattialla mönkivä lapsi.

Erikoislääkäri Jyrki Joensuu (ps.)

”Nyt äiti pukee! On kiire!”, kasvattaa äiti lasta, jotta tämä oppisi luopumaan vastuusta ja onnistumisen kokemuksesta.

Tämä on poliittinen juttu, vaikka ihmisyksilön kasvusta ja aikuistumisesta kirjoitan. Yksilö ei vietä hyvää elämää kantamatta vastuuta. Vastuun välttäminen estää itseluottamuksen, itsearvostuksen ja itsetuntemuksen kehittymisen. Näiden yhdistelmä on itsetunto. Jos se on kovin heikko, ihminen on kuin lattialla mönkivä lapsi.

Alituinen viihteen ja sipsien ahminta ei tyydytä, eikä tatuointi, ei some, ei festarit. Silloin herkemmin etsii muita keinoja tyhjyytensä täytteeksi, esimerkiksi huumeita.

Ollaan siis keskellä politiikkaa. Mitä muutamme yhteiskunnassa niin, että ihmiset eivät aloita huumeiden käyttöä? Miten elämästä tulee niin hyvää, että iloa ei yritetä saada huumeista?

Oikeisto ratkaisee huumeongelman lisäämällä poliiseja ja rangaistuksia. Vasemmisto tyrkyttää nuorille vastikkeettomia etuisuuksia. Joidenkin poliitikkojen mielestä huumeet ovat ok, niiden aiheuttamiin ongelmiin he lupaavat tukea, avustusta, ruiskuja ja neuloja, terapiaa, lisää huumeita, ja terapiaa.

Poliitikkojen pitää pysähtyä isojen kysymysten pariin. Mikä saa elämän tuntumaan mielekkäältä ja arvokkaalta? Onko se tyhjäntoimittaminen, kaiken hyödyllisen työnteon välttäminen?

Niin, se dilemma. Kaikki yhteiskunnan toimenpiteet, joilla vältetään mielekäs tekeminen, estävät ihmistä saamasta onnistumisen kokemuksia. Hyvinvointivaltiossa on kumman paljon pahoinvointia. Siinä vasta dilemma!

Yksilö kohtaa dilemman, kun huumeita hänelle tarjotaan: Otanko vai en? Vilkasta autotietä ylittävällä on dilemma: Kokeilenko päästä yli silmät auki vai kiinni? Vastuun ottamisessa on dilemma: Haluanko olla elämänsä pilaava typerys vai suhtaudunko vastuullisesti?

Vastuu huumeen aloittamisesta tai torjumisesta on minun. Vielä minä teen päätökseni. Narkkarin elämässä aineet, välittäjät, hoitopaikat ja vankilat päättävät. Ne vievät ja minä vikisen. Sitäkö haluan?

Jyrki Joensuu (ps.)

Erikoislääkäri

Hollola

Kommentoi