Lukijalta: Rakokiven jättiläinen

Olipa kerran jättiläinen, jäteistä järkäleen oloinen, iso jätti järkkymätön, seitsemän uroon korkuinen. Hampaat kuin mullikan leukaluusta, lantio kuin pellon pientare, voimat kuin kosken hengellä. Sattui illalla Nastolaan, etsi yöpaikkaa Kukkastien varresta, muljahti veteen vierien.

Ei ollut hyvä siinä olla, lähti kulkemaan harjua, missä yönsä viettäisi. Sudet kimpussa ilkkui. Jättiläinen suuttui.

Kaivoi mahtikourat maahan, kivet nosti harteilleen, pilkkoi kallion lohkareiksi, sepeliksi silotti. Heitti murikat tantereeseen, tulta silmänsä salamoi, vaahtopäät suustaan sylki.

Jo laantui jättiparta, lauhkeaksi voimaan koetus, murikoiden sekaan oikaisi pitkälleen. Isomman kiven laittoi päänsä alle, pienemmän syliin vartijaksi sielulle.

Salaa ei malttaisi hukkakaan tulla, tulikettu tuntureilta, metsänpeikko polkua pitkin.

Levähti pois hullun raivon, synnytti tekosensa Rakokiven ihmeellisen, kiven pilttuun poikasineen, veistospuiston immeisten ihmetellä, huomisella kuulostella.

Levähti pois hullun raivon, synnytti tekosensa Rakokiven ihmeellisen, kiven pilttuun poikasineen, veistospuiston immeisten ihmetellä, huomisella kuulostella.

Jo ois oiva liikepaikka jäljessä jättiläisen selän, tarinaansa kertoen muukalaiselle, muikean hymyn saatossa, supista vieraiden kaukaakin.

Rakokiven jättiläinen jätti jälkensä huomiselle, toisten polkuja astelemaan, liikekeskuksen synnyinsijoille nousemaan.

Seppo Suomensyrjä

Villähde

Kommentoi