Olemme kohta kaksi vuotta eläneet koronakurimuksen keskellä. Monet ovat päässeet tekemään liian vähän töitä, jos lainkaan. Sen vuoksi he ovat saaneet liian vähän tuloja elämiseen.
Pienipalkkaiset ihmiset ovat joutuneet karsimaan päivittäisestä ruokailustaankin, vaikka olisivat käyneet töissä, monesti palvelualoilla. Työssä käyminen on merkinnyt heille myös matkakustannuksia, mikä on kuluttanut elämiseen jääviä tuloja.
Asiantuntijatyötä tekevät ovat taas piiloutuneet virtuaalityöhönsä kammareihinsa. Jotain hyvää siitä on tietysti ollut. Matkakustannukset ovat jääneet vähemmälle.
Pian avataan yhteiskuntaa. Virtuaalikammareista ainakin osa lähtee liikenteeseen ja työpaikoille joko omaa autoa tai julkisia liikennevälineitä käyttäen.
Monelle on kirvelevää huomata, miten aikaisemmin auton tankin sai täytetyksi 50–70 eurolla, ja sillä pääsi kulkemaan viikon töissä. Nyt tuo tankillinen bensaa tai dieseliä maksaakin 80–100 euroa.
Raakaöljyn kallistuminen on nostanut polttoaineiden hintoja. Mutta toinen hintoja nostava tekijä on Suomessa kunnianhimoinen, ilmastotavoitteisiin tähtäävä uusiutuvien polttoaineiden jakelun lisääminen. Ilmastotavoitteiden toteuttamisen lisäksi maan hallitus on kiristänyt polttoaineiden verotusta.
Polttoaineisiin sisältyvä verotus on meillä kovaa. Nyt polttoaineiden hinnat hipovat 2 euroa litralta. Tämä kurittaa henkilöautoilijaa, mutta ihan kaikkea muutakin liikennettä, elintarvikekuljetuksia, julkista liikennettä. Ja kansa maksaa arjessaan yhä nousevat kustannukset.
Onkohan maan hallitus pohtinut vähääkään, mitä liikkumiskustannusten nousu merkitsee työvoimapulasta kärsiville aloille? Esimerkiksi hoitoaloilla on huutava pula työvoimasta.
Lähihoitajat ja sairaanhoitajat aloittavat työnsä aamulla kello 7 tai kotihoidossa sitä ennenkin. Henkilöauto on monessa tilanteessa ainoa mahdollinen kulkuväline aamutuimaan tai iltamyöhällä.
Kokopäivätyöstä verojen jälkeen hoitoalalla jää monessa tapauksessa palkkaa käteen 1 300–1 600 euroa. Jos kuukauden polttoainekulut nousevat 400 euroon, niin se kyllä kaventaa kovasti perheellisen jokapäiväistä leipää. Ei ihme, että monet jättävät matkan takaa kolmivuorotyönsä tekemättä.
Sama ilmiö on näkyvissä monilla muilla palvelualoilla. Kun matkakustannukset vievät liian suuren osan palkasta, niin on houkutus jopa irtisanoutua työstä ja jäädä elämään työttömyysturvan varaan joksikin aikaa. Eihän silloin ainakaan tarvitse käyttää vaatimatonta tuloa matkakustannuksiin.
Ja niin työnantajilta puuttuu työntekijöitä, elinvoimamme ei kehity. Vaikka palkansaaja tekisi ratkaisunsa lyhytnäköisesti, se voi olla yksilölle hankalassa elämäntilanteessa helpottavaa.
Työvoiman saatavuuden varmistaminen monilla aloilla ja eri tehtävissä edellyttää sitä, että ihmiset voivat sentään päästä kulkemaan työpaikalle kohtuullisin kustannuksin pidemmänkin matkan takaa. Polttoaineiden hintojen on oltava kohtuullisia.
Eivät pienituloiset työssä käyvät ihmiset voi edes haaveilla uusista sähköautoista. Se tankillinen dieseliäkin satasella voi olla viikoittain liian iso investointi työssäkäyntiin.
Terttu Pohjolainen
Lahti