Lukijalta: | Tarvittiin raukkamainen sota ennen kuin kansa heräsi

Ei löydy yhtään suomalaista, jota Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan ei olisi järkyttänyt. Pohdittuani asiaa ja käytyäni läpi viime vuosien tapahtumia ymmärsin, että Ukrainan tragedia on johdonmukaista jatkumoa Venäjän aiemmalle toiminnalle. Historiaan voi tutustua, mutta tulevaisuutta ei voi kuin ennustaa.

On ollut yllättävää havaita, miten mielipiteet ovat muutamassa viikossa muuttuneet koskien Suomen sotilaallista liittoutumista. Vielä enemmän olen ihmetellyt, että hallitus tarvitsi dramaattista uutistulvaa lähialueilta, ennen kuin se heräsi.

Suurimmalla osalla puolueista hälytyskellot eivät soineet vielä Venäjän aiemmista operaatioista. Ei riittänyt Venäjän kaksi hyökkäystä 2000-luvun alkupuolella Tšetšeniaan, ei riittänyt hyökkäys Georgiaan, ei Krimin häikäilemätön valloitus, vaan tarvittiin kaiken aiemman päälle raukkamainen Ukrainan suvereniteetin totaalinen loukkaaminen.

Vasta näin synkkä kevät sai aikaan sen, että suuri enemmistö on siirtymässä samalle kannalle, minkä oma sidosryhmäni kokoomus on ymmärtänyt vuosien ajan.

Kotimaassa nousi poliittinen myrsky syksyllä 2007, kun silloinen puolustusministeri Jyri Häkämies sanoi Washingtonissa pitämässään puheessaan, että ”Ottaen huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä”.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (16.9.2007) todettiin, että ”Häkämiehen puhe geopolitiikan voimallisesta paluusta Pohjois-Eurooppaan edustaa tyypillistä sotilaiden ajattelua ja luo helposti vääriä mielikuvia. Vanhakantaisella Venäjän-kammolla ratsastavat pessimistit eivät usko Venäjän pääsevän koskaan irti totalitaarisen menneisyytensä perinnöstä ja jaksavat kaiken aikaa läksyttää Venäjää siitä, että se ei etene kohti demokratiaa”.

Odotan näinä päivinä johtavilta päättäjiltä ja eduskuntapuolueilta laajaa yksimielistä linjausta isänmaamme hakeutumisesta puolustusliiton jäseneksi.

Tänään voidaan kysyä, onko Venäjällä geopoliittista etupiiriajattelua. Kyllä on. Onko Venäjä edennyt kohti demokratiaa? Ei ole.

Meitä vaivaa liikaa poliittinen likinäköisyys. Niinpä lähellä olevat kohteet näkyvät terävinä mutta etäämpänä olevat usvaisena.

Tulevana sunnuntaina vietämme kaatuneiden muistopäivää. Kansakuntamme dramaattisista vuosista on jo kahdeksan vuosikymmentä.

Sodissa menehtyi noin 95 000 suomalaista ja haavoittui reilut 200 000. Luulenpa, että jokainen sodassa ollut sai omat haavansa – jos ei ulkoista, niin sisäisen.

Veteraaneja on elossa enää joitain tuhansia. Olen kevään aikana sanonut, että Luojalle kiitos, että omien vanhempieni ja suuren osan heidän ikätovereitaan ei ole tarvinnut olla näkemässä tätä kevättä.

Suomessa viime sotien muistoista, joiden olennainen osa rintamalla olleet ovat, on tullut yksi kansakunnan itsetunnon kulmakivistä. Suomalaisten historiatietoisuus on varsin yhtenäinen.

Vaikka Suomea ei miehitetty eikä sodan lopputulos vaatinut maassamme jyrkkää järjestelmänmuutosta, jokaisen pitäisi ymmärtää, että oli hiuskarvan varassa, ettei itsenäisyytemme historian kirjoja kirjoitettu toisin.

Tänään Venäjä käyttää hyökkäyksestä Ukrainaan työnimeä erikoisoperaatio. On hyvä muistaa, että Neuvostoliiton historiankirjoitus ei tunne sotaa nimellä talvisota, vaan he puhuvat ”länsivaltojen aiheuttamasta rajaselkkauksesta”.

Viime päivien tiedot venäläissotilaiden järkyttävistä teoista naisia kohtaan Ukrainassa saavat aikaan järkytyksen ja vihan tunteita. Sen kaltaisia tekoja on vaikea antaa anteeksi. Meillä on arvaamaton ja raukkamainen naapuri.

Onneksi vaatimukset kansanäänestyksestä Naton suhteen ovat laimentuneet. Odotan näinä päivinä johtavilta päättäjiltä ja eduskuntapuolueilta laajaa yksimielistä linjausta isänmaamme hakeutumisesta puolustusliiton jäseneksi.

Ilkka Viljanen

Kirjoittaja on Asikkalan kunnanhallituksen puheenjohtaja ja Päijät-Hämeen maakuntavaltuuston puheenjohtaja (kok.)