Jouduin taannoin olosuhteiden pakosta pitämään vasemmassa jalassani kipsisaapasta lähes seitsemän kuukautta, josta ajasta suuren osan jalan varauskiellossa. Kyynärsauva- ja pyörätuolielämä tuli tuttuakin tutummaksi.
Samalla tulin kokeneeksi, millaista oli liikuntarajoitteisen elämä. Se avasi silmät; monet tilat on tehty esteettömiksi, mutta esteettömyys ei silti näy olevan itsestäänselvä normi.
Jo kaupassa käynti oli lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa: ei yhtäkään tuolia, missä levätä hyllyjen välissä kepeillä konkatessa. Jopa ulkoiluun lähtökin oli vaikeaa, kun missään tien varsilla ei ollut penkkejä, missä levähtää.
Miten vanhukset jaksavat hoitaa nämä pienetkin arjen askareet, jos liikuntakyky on roimasti heikentynyt, nyt varsinkin koronan eristyksissäolon aikana?
Maailmaa ei voi suunnitella siten, että se on vain nuorille ja terveille. Ikääntyneiden määrä kasvaa niin eksponentiaalisesti, että meidän on jatkuvasti suunniteltava yhteiskunnallisia muutoksia niin, että kykenemme auttamaan ja itsenäistämään eri toimintakyvyn tasoilla olevia ihmisiä.
Yhteiskunnassamme kaivataan selvää asennemuutosta.
Yhteiskunnassamme kaivataan selvää asennemuutosta ja monenlaista huolenpitoa eri ihmisryhmille. Erityis- ja hoivapalveluja tarvitaan kaikille, myös liikuntarajoitteisille ja ikääntyneille.
Hoiva-ala kantaa nyt kielteistä leimaa, kiitos median. Koskaan ei saa lukea juttua, miten palkitsevaa hoivatyö on. Ja vääriä tyyppejä valitaan edelleen esimiehiksi. Se jos mikä rapauttaa työmoraalin. Eipä ihme, ettei alalle saada ihmisiä.
Jotkut sanovat, että hoitajamitoituksessa ammuttiin omaan jalkaan, kun tiedettiin jo vuosia sitten, että henkilöstövaje tulee olemaan karmaiseva.
Eihän se näin mene, vaan hoitajia on yksinkertaisesti oltava riittävästi, jotta turvataan tasokas ja korkealaatuinen hoito – ja että hoitajilla on täysi oikeus kohtuulliseen palkkioon arvokkaasta työstään. Kutsumuksella ei elätetä perhettä.
Nyt on kyse ennen kaikkea yhteiskunnallisen tason haasteesta. Liikuntarajoitteiset ja ikäihmiset kuuluvat yhteiskuntaamme tasaveroisina kansalaisina. Heille kuuluu hyvä palvelu kuten kenelle tahansa.
Ikääntyneet ja yhä vanhemmiksi elävät menettävät vähä vähältä liikuntakykyään, siksi erityinen huomio on kiinnitettävä fyysiseen ja sosiaaliseen aktiivisuuteen.
Tiedämme, että vähäinen sosiaalinen aktiivisuus on yhteydessä fyysisen toimintakyvyn heikkenemiseen. Aktiivinen sosiaalinen toimintakyky taas yhdistyy parempaan elämän laatuun, mielenterveyteen ja koettuun terveyteen. Kun tapaa ystäviä, mieli virkistyy ja tulee väkisinkin kotoa poistuessa otettua enemmän askelia kuin istuessa yksin television ääressä.
Nyt koettu korona-aika on tehnyt paljon hallaa sosiaaliselle ja fyysiselle aktiivisuudelle, mutta koskaan ei ole myöhäistä ottaa itseään niskasta kiinni ja avautua fyysiseen ja sosiaaliseen elämänmenoon, kukin resurssiensa, voimiensa ja kykyjensä mukaan.
Kirjoittaja on Vääksyssä asuva sairaanhoitaja.