Lukijalta | Avuttomuuden tunne kiusaa Ukrainan sodan raakuuksien äärellä

Kuukausien ajan on saatu lukea tapahtumista, jotka herättävät monissa pelkoa, ahdistusta ja voimattomuutta. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on tällainen.

Kaupunkien ja asutuskeskusten tuhoaminen ja erityisesti Ukrainan siviiliväestön kokemat käsittämättömät raakuudet nujertavat uskoa ihmisyyteen.

Tapahtumia sodassa on kommentoitu laajasti. Eri lähteisiin perustuvan tiedonkulun myötä on ollut mahdollista saada reaaliaikainen käsitys tapahtumista Ukrainassa. Alamme olla tottuneita näihin uutisiin ja tilannekuvauksiin lähes päivittäisinä rutiineina.

Kaikki tämä on erittäin tärkeää ja välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa avoimesti saatava, objektiivinen tieto on yhteisen toiminnan ja varautumisen perusta.

Esillä ovat olleet myös prosessit, jotka ovat käynnistäneet valtioiden toimenpiteitä oman turvallisuutensa varmistamiseksi. Oma valtiojohtomme on tässä suhteessa toiminut esimerkillisesti ja onnistuneesti, kuten viime viikot ovat osoittaneet.

Epäilemättä valtioiden muodostamien yhteistyörakenteiden ja yksittäisten toimijoiden puitteissa on pyritty työskentelemään meneillään olevan hyökkäyssodan lopettamiseksi. Usko näiden neuvottelujen tehoon uhkaa kuitenkin horjua, kun niin kovin vähäisiltä ja voimattomilta julkisuuteen tulevat tulokset näyttävät.

Tärkeältä tuntuu nyt ajatella tulevaisuutta, jonka ei soisi perustuvan kyyniselle, voimankäytön strategialle.

Tämä sodan yhteydessä tulee miettineeksi kansainvälisen yhteistyön tilaa ja erityisesti sitä, miten toteutuu YK:lle yhteisesti sovittu rooli tässä tilanteessa.

Sehän perustettiin toisen maailmansodan jälkeen yhteistyöjärjestöksi, jonka tavoitteena oli nimenomaan suojella maailmaa uusilta sodilta määrittelemällä kansainvälisten suhteiden periaatteet. Sen tavoitteina on myös edistää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta sekä oikeudenmukaisuutta ja ihmisoikeuksia.

Nyt jos koskaan olisi käyttöä toimenpiteille, joilla inhimillistä kärsimystä voitaisiin aidosti hillitä noudattamalla sovittuja sopimuksia ja pelisääntöjä.

Se loisi turvallisuuden tunnetta tässä turvattomuuden ja voimattomuuden ajassa.

Tunnettuja kuitenkin ovat Turvallisuusneuvoston vaikeudet saada aikaan päätöksiä asioissa, joissa etenkin pysyvillä jäsenillä on eriäviä näkemyksiä.

Arvokasta sinällään on, että on olemassa foorumi valtioiden välisille keskusteluille ja neuvotteluille.

Mielestäni kaiken tämän keskellä huolenaiheeksi nousee, miten vallitseva sotatilanne vaikuttaa pitemmällä tähtäimellä ihmisiin.

Auttaminen ja myötäeläminen tämän sodan yhteydessä on ollut laajaa ja merkkejä auttamishalun hiipumisesta ei ole, päinvastoin. Onko tilanteen jatkuessa pitkään uhkana kuitenkin ihmisten turtuminen ja voimattomuus, kun valtapoliittisten tavoitteiden saavuttaminen oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden kustannuksella näyttää tulleen todellisuudeksi?

Miten tämä vaikuttaa yleisemmin tavallisten ihmisten uskoon kansainvälisten sopimusten merkityksestä ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta maailmassa?

Nähtävissä on, että voimattomuuden tunne avoimen pahuuden ja kauheuksien jatkuessa rapauttaa myös sota-alueen ulkopuolella hyvinvoinnin ja turvallisuuden tunnetta.

Tärkeältä tuntuu nyt ajatella tulevaisuutta, jonka ei soisi perustuvan kyyniselle, voimankäytön strategialle.

Välttämätöntä on säilyttää usko siihen, että jossain vaiheessa meneillään oleva tuhoaminen päättyy. Sillä välillä on tärkeää puolustaa inhimillisiä arvoja, vahvistaa yhtenäisyyttä ja kestävyyttä. Siinä riittää tehtävää kaikille.

Kirjoittaja on lääkintäneuvos Hollolasta.