Oli lauantai-ilta ennen sotia; talvisodan syttymiseen ei vielä uskottu, vaikka ennusmerkkejä oli jo näkyvissä. Elettiin vielä onnellista aikaa eräässä Itä-Suomen kylässä, tietämättä mitään tulevista sota-ajan ja pakkorauhan murheista. Valtakunnan raja idässä oli vielä yli 50 kilometrin päässä Laatokka-järvessä.
Kaksi kylän nuortamiestä olivat valmistautuneet iltamiin lähtöön; iltamat olivat reilun 10 kilometrin päässä toisessa kylässä, jossa oli tilaisuuteen sopiva nuorisoseurantalo. Pojat olivat saunoneet ja nappailleet jo illan aikana täydestä pullosta vähän rohkaisuryyppyjä.
Toinen pojista oli saanut isältään luvan ottaa hevosen ja kirkkoreen matkalle. Oli hyvä rekikeli. Lähdettiin iloisissa tunnelmissa ja matkalla otettiin naapurikylästä tuttu poika rekeen. Naapurikylän poika oli myös iloisella tuulella, ja kaikilla oli avatut pullot eväänä reessä.
Kun päästiin kuulomatkan päähän kylästä järvenjäälle, pistettiin jo lauluksi ja otettiin lisää pulloista. Tunnelma oli jo pojilla korkealla, mutta hevonen meni laiskasti kun muisti, mihin ollaan menossa, ja tiesi joutuvansa odottamaan ulkona kylmässä. Kuski patisti hevosta kovempaan vauhtiin, mutta ei hevonen pitkän työpäivän jälkeen ollut innokas ravaamaan.
Kuski oli ottanut mielijohteesta muuten vaan parabellumin taskuunsa. Parabellum 9mm sotilaspistooli, ase oli ollut talossa jo kauan, eikä tiedetty, mistä ja miten se oli sinne kulkeutunut. Sillä ei paljon ammuttu, kun panoksia oli vähän, ja niitä ei saanut ilman lupaa, ja lupaa aseeseen ei ollut.
Tunnelma on loppumatkasta apea, ja ryypytkään eivät piristäneet.
Kun hevonen ei lisännyt vauhtia, toinen takana reessä istujasta huutaa: ”Paukauta sillä parabellumilla ilmaan, suahaa lissee vauhtii”.
Kuski otti parabellumin taskusta, osoitti sillä ilmaan ja laukaisi, mutta kuului vain napsaus. Yritti vielä uudestaan, mutta patruuna ei vain syttynyt.
Kun kuski oli aikansa napsutellut parabellumia, takaa reestä kuuluu: ”Ei sillä siun tussarilla tie mittää, koita hevosen p..seese”.
Kuski koittaakin, kun harkintakykyä ei enää ole, ja tulos on sama, ei sytytä.
Syntyy naurun remahdus. Kuski osoittaa vielä ilmaan, laukaisee. Ja silloin pamahtaa. Hevonen säikähtää ja lähtee ravaamaan, mutta reessä tulee hiljaista.
Jonkin ajan päästä kuski sanoo itkunsekaisella äänellä: ”Mitä mie oisin sanont isälle, jos se ois sillo syttynt”.
Takaa kuuluu: ”Tästä ei huastella mittää”.
Tunnelma on loppumatkasta apea, ja ryypytkään eivät piristäneet. Iltamissa ihmetellään, miten nämä aina iloiset pojat ovat nyt hiljaisia. Kuski käy monta kertaa hevosta katsomassa ja taputtamassa; kuin anteeksi pyytäen. Kotimatkalla hevonen ravaa rivakasti, mutta reessä olijat ovat hiljaa.
Tapahtuman kertoja, keneltä tämän kuulin, hän on mennyt jo sinne, mistä tarinoita ei tulla kertomaan. Myös tapahtuman henkilöt ovat menneet sinne. Nämä kaikki henkilöt olivat kunniallisia ja sodan käyneitä miehiä. Luulen, että kuskin isä ei saanut kuulla tapahtuneesta, vaikka se joillekin muille on kuitenkin kerrottu.
”Si vis pacem, para bellum” = ”Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan”.
Kirjoittaja on entinen konesuunnittelija Hollolasta.