Työnsin usein talvella maidot kilometrin päähän maitolaiturille aamulla kelkalla, kun isä lähti aikaisin hevosella töihin muualle. Kelkan olimme rakentaneet vanhemman veljeni kanssa, kun löysimme kelkan jalaksen painimen halkoliiteristä. Myöhemmin keksimme laittaa vanhat sukset jalaksien alle, ja kelkka kulki pehmeässä lumessa paremmin.
Yöllä oli satanut yli kymmenen senttiä kevyttä pakkaslunta, mutta kaksi täyttä maitotonkkaa kulkivat kevyesti kilometrin matkan maitolaiturille.
Maitolaiturilla oli maitoauton tuloa odottamassa naapurin isäntä, rempseäpuheinen karjalaismies. Hän seisoskeli maitolaiturin luona keskellä maantietä, seurasi tuloani ja potki yöllä satanutta lunta.
Nostin tonkat maitolaiturille ja jäin minäkin odottelemaan maitoautoa. Naapurin isäntä kääntyi minuun päin ja sanoi: ”Jos lähettäs tästä lapioimaa tietä auk Viipurii, ni kyllä sielä viina maistus”. Katsoi samalla minua totisen näköisenä, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassaan.
Näytti, että ei tämä ihan pelkkä vitsi ollutkaan. Ajattelin: ”Onkohan miehellä muistot mielessään Viipurista. Katsoo vielä minua kysyvän näköisenä, ymmärsikö tuo poika?”
Monille niin rakas, kaunis ja vilkas Viipuri, pommitettiin raunioksi suurelta osin ja vallattiin lähes taisteluitta.
Kyllä minä ymmärsin. Naapurin isännällä oli hyvät muistot ja ehkä kipeätkin menetykset mielessään Viipurista, ja niistä hän halusi viestittää omalla tavallaan.
Olin kuullut paljon kertomuksia vanhemmilta ihmisiltä Viipurista. Jotkut heistä kertoivat, toiset eivät; joillekin muistot olivat vielä niin kipeinä mielessä, etteivät halunneet tai pystyneet kertomaan niistä.
Äitini ja isäni olivat kihlat sieltä ostaneet, ja monet muutkin sukulaiset ja paikkakunnan ihmiset. Yksi tätini oli ollut siellä töissä nuorena.
Kylän kolmeen sekatavarakauppaan myytävät tavarat tuotiin lähes kaikki ennen sotia Viipurista. Ja niistä yhden monimutkainen peltikatto oli viipurilaisen peltiseppämestarin tekemä.
Monille niin rakas, kaunis ja vilkas Viipuri, pommitettiin raunioksi suurelta osin ja vallattiin lähes taisteluitta. Tiedän erään Viipurista nuorena evakkoon lähteneen halunneen tuhkansa siroteltavan Monrepos´n sillalta veteen. Yksi hänen omaisensa kävikin sirottelemassa tuhkat salaa. Tuhkan sirottelu oli silloin jo siellä kielletty.
Pakkorauhan jälkeen Viipurista tuli yksi Neuvostoliiton kaupunki. Viipurissa ja muillakin vallatuilla alueilla ”totuus muuttui valheeksi ja valhe totuudeksi”.
Venäjällä sen tuhatvuotisen historian aikana ei ole mikään poliittisesti muuttunut. Venäjän kansaa ja valtion omaisuutta ovat hallinneet tsaarit ja presidentit, jotka on valinnut pieni vallassa oleva ryhmä. Lukutaidotonta kansaa on opetettu sananlaskuilla lapsesta lähtien.
Vanha venäläinen sananlasku: ”Totuuden puhuja ei yösijaa saa”. Meillä tunnetaan sanonta: ”Rehellisyys maan perii”. Kumpi on totuus ja kumpi on valhe?
Kirjoittaja on entinen konesuunnittelija Hollolasta.