Monessa pienessä kunnassa väestön väheneminen on tosiasia. Yhteiskunnan kaupungistumiskehitys on ollut nähtävissä jo pitkään.
Ihmiset muuttavat maaseudulta suurempiin asutuskeskuksiin, joissa on paremmat mahdollisuudet saada työtä ja harrastaa. Kun nuoret usein joutuvat muutamaan pois kotoa jo toisen asteen koulutuksen vuoksi, monet heistä eivät koulutuksen päätyttyä enää palaa kotikuntaansa.
Tämän kehityksen edessä ei pidä antautua. Pienissä kunnissa varmasti mietitään, miten väestön vähenemisen voisi pysäyttää ja jopa saada käännetyksi nousuun. Helppoa ratkaisua ei ole olemassa.
Niin pienissä kunnissa kuin seurakunnissakin halutaan käsitykseni mukaan olla yksimielisiä kaikesta. Äänestystä pidetään kauhistuksena. Yksimielisyyttä ihannoidaan ja eriävät mielipiteet saatetaan leimata politikoinniksi tai populismiksi. Eikö nähdä mihin tämä johtaa?
Se johtaa keskustelun tukahtumiseen jo ennakolta ja vaihtoehtoisten ratkaisujen hautaamiseen jo ennen kuin niitä on edes esitetty. Kokousedustajista tulee kuorolausujia ja kumileimasimia.
Jos halutaan pieniä, aidosti eläviä, vapautuneita ja aktiivisia kuntia ja seurakuntia, kyseenalaistaminen pitäisi nostaa kunniaan. Vain vapaalla keskustelulla ja rohkeasti kyseenalaistamalla löytyvät joka kerta parhaat ratkaisut.
Aluksi kannustimena voisi olla palkkiojärjestelmä, jossa esimerkiksi jokaisesta muutosesityksestä saisi leijonamerkin ja läpi menneestä muutosesityksestä kaksi leijonamerkkiä. Viiden leijonamerkin saaneet mainittaisiin vuosikatsauksessa.
Kirjoittaja on myrskyläläinen.