Hollolan kotiseutukirjassa on tarinoita mutta ei satuja

Kotiseutukirjan julkistamistilaisuudet tulivat Heikki Mantereelle tutuksi 34 vuoden toimitustyön aikana. Tässä tunnelmia kahden vuoden takaa, tuorein kirja julkaistiin marraskuussa vähemmin seremonioin. Marjaana Kontu

Aatu Raninen

Hollolan kotiseutukirjojen tähän asti paksuin tiiliskivi on 299-sivuinen opus, joka kertoo muun muassa siitä, kuinka merkittävä tiilitehtaiden keskittymä Hollola aikoinaan oli.

Marraskuussa julkaistu teos on järjestyksessään XXXIV, eli 34. kotiseutukirja. Hollolan kotiseutukirjojen perinnettä on pidetty ainutlaatuisena, ja siitä on pitkälti kiittäminen kotiseutuneuvos Heikki Manteretta, joka on 1980-luvun puolivälissä ”puolivahingossa” saamaansa tehtävää toimittanut tähän päivään asti.

– En olisi ikinä uskonut, kun kokeiltiin aluksi tehdä kirja ja katsoa jos kauppa käy, niin jatketaan. Kaksi ensimmäistä painosta loppui heti, Mantere muistelee.

Uusimmassa kirjassa hän kuitenkin ilmoittaa, että tämä jää viimeiseksi hänen toimittamakseen kotiseutukirjaksi.

– Täytän 70 vuotta, ja tämä on tullut aika työlääksi, nytkin on pitkälle toistakymmentä kirjoittajaa mukana. Aikataulujen valvomiseen on mitta täysi, Mantere murjaisee.

Kokonaan pitkä rupeama ei kuitenkaan pääty.

Täällähän aika kuluu eläkeläisel Prisman aulas.

Heikki Mantere

– Kirjoittajana voin vielä olla mukana, aiheita on yhä, sanoo kirjan myyntipuuhista tavoitettu Mantere.

– Aika hyvin käy kauppa, minäkin olen myymässä melkein joka päivä. Täällähän aika kuluu eläkeläisel Prisman aulas.

Hollolan murretta Mantere on kylvänyt myös kirjan esipuheeseen. Hänen mielestään kotiseutukirjat täydentävät ja monipuolistavat virallisempaa historiankirjoitusta.

– Ei kunnanhistorioissa voi mainita kuin tiettyjä suuria linjoja. Tämä syventää ja keskittyy pienempiin kokonaisuuksiin.

Siinä missä kunnanhistoria on ammattimaisempi ja virallisempi teos, edustaa kotiseutukirja enemmän paikallista tarinankerrontaa, Heikki Mantere pohdiskelee.

– Täällä on kylähistorioita, sukuhistorioita ja tarinoita, mutta ei silti satuja. Se koskettaa enemmän.

– Kotiseutukirja on eräällä tavalla monipuolisempi ja kaupallisessa mielessä parempi. Tämä tuo taloudellista tulostakin kotiseutuyhdistykselle, Mantere muistuttaa.

Tuoreimmassa kirjassa siis käsitellään muun muassa tiilien valmistusta, joka oli Hollolan seudulla aikoinaan hyvinkin laajamittaista.

– Hollola oli 1900-luvun alussa tiilipitäjä, lähialueilla oli kymmeniä tiilitehtaita, Herralassakin kolme suurta.

– Moni ei tiedä, että niitä oli niin paljon.

Mantere kertoo itsekin kasvaneensa tiilitehtaan miljöössä.

– Rautatie Riihimäeltä Kouvolaan on Suomen parhaita savialueita, Salpausselän etelärinteitä. Se selittää tiiliteollisuuden syntyä tänne, Mantere selvittää.

– Elementtirakentaminen sitten 60-luvulla oli sille turmiollinen, se tappoi tiilitehtaat.

Herkkupaloina kirjaan on saatu muun muassa kaksi merkittävää sukututkimusta, joita edustavat Saara Hakasteen teksti Vesalan Jussilan sukuhistoriasta sekä Irma Vilénin laaja sukuselvitys pohjanmaalaislähtöisestä Auri-suvusta.

– Aurien esi-isät siirtyvät silloiseen Koski Hl:ään jo 1800-luvulla. Pohjanmaalla sukunimi oli ensin Aurinko, joka lyheni täällä Auriksi. Heitä on levinnyt Amerikkaa myöten, Mantere kertoo.

Kirja sisältää myös tarinaa koskelaisista sotilaslentäjistä, presidentti Juho Kusti Paasikiven hämäläisistä sukujuurista, retkistä Tiilijärven maisemissa ja lapsuuden kesistä Kukkilan Takalanrannan kesämökkialueilla. Hollolan 4h-yhdistyksen historiaa kerrataan, samoin evakkomuistoja Hollolan Nokkolan Mäkelässä sekä muun muassa Hämeenkoskan vanhoja kauppiaita.

Kotiseutukirjaa myydään Hollolan kirjaston asiointipiste Piipahluksessa, kotiseutuyhdistyksen toimesta Prismassa ja Vanhalla Kunnantuvalla sekä Koski-seuran toimesta Hämeenkoskella.

Kommentoi