Hollolan Pyhäniemen koulun oppilaat saivat hiihto-opastusta olympiavoittajalta

Viivi Hyytiäinen ja Joanna Laakkonen hiovat matalaa laskuasentoa pujahtamalla Sami Jauhojärven sauvojen ali. Aatu Raninen

Aatu Raninen

– Se on joku hiihtäjätyyppi.

Pyhäniemen koulun oppilaat saivat viime keskiviikkona mestaristason hiihto-opetusta, vaikka olympiavoittaja Sami Jauhojärven taustat eivät aivan kaikille tiedossa olleetkaan.

– Pari kertaa olen mennyt maapallon ympäri suksilla, sen verran on hiihtokilometrejä takana, Jauhojärvi aloittaa toiminnallisen luentonsa.

Nelosluokkalaiset Viivi Hyytiäinen, Joanna Laakkonen ja Annika Ojala ryhtyvät kuitenkin reippaasti harjoittelemaan muun muassa yhdellä jalalla liukumista, alamäen laskuasentoa, auraamista sekä mäen nousemista haarakäynnillä.

Hetken päästä tytöt heittävät jo palttoot pois päältään.

– Tylsää kun tuli kuuma.

– Ja on vaikeaa.

Miksi on vaikeaa?

– No kun en tykkää hiihdosta. Laskettelu on kivempaa, Messilään mennään huomennakin, kolmikko tuumii.

Jostain muultakin kuuluu ”Mulla on kuuma!”. Yhdellä on nilkka täynnä lunta.

– Kuuma? Äsken oli kylymä ja nyt on kuuma, mikhään ei oo hyvin, Jauhojärvi veistelee tuttuun tyyliinsä.

Harjoitustuokion jälkeen ryhmä suuntaa metsään hiihtolenkille kokeilemaan opittuja taitoja.

– Meillähän on täällä ihanteelliset ulkoilumahdollisuudet, kun takapihalta lähtee kahden ja puolen kilometrin pururata, toteaa rehtori Risto Juurinen, joka on aktiivihiihtäjänä suksilla itsekin.

Hän kiittelee myös marraskuussa perustettua Pyhäniemen koulun vanhempainyhdistystä, joka tarttui tomerasti koululta tulleeseen ideaan hiihtopäivän järjestämisestä ja Jauhojärven pyytämisestä siihen valmentajaksi.

– Vanhempien ja koulun yhteistyö on lapsenkasvatuksen keskeinen juttu. Myös kunta on tukenut tätä hienosti. Latukoneenkuljettaja Jouni Piiroinen kävi erikseen tekemässä meille hiihtoalustan, mihin maanomistajakin suhtautui myönteisesti, Juurinen esittelee koulun naapuriin levittäytynyttä minihiihtokeskusta.

Hieno asia on, että jokaisella lapsella on omat sukset ja sauvat, Juurinen sanoo.

Jauhojärvikin huomaa saman, mutta antaa myös pienen varustevinkin.

– Melko monella on aika lyhyttä sauvaa, sitä näkee tosi paljon lapsilla. Perinteisen sauva pitäisi olla suurin piirtein olkapäähän, vapaan tyylin sauva korvan alareunaan, Jauhojärvi demonstroi oppilaille.

Hiihtäjälegenda neuvookin ostamaan perheeseen useammat sauvat viiden tai kymmenen sentin välein.

– Ne voi siirtää sitten pienemmille sisaruksille, ja käyttää perinteiselle tai vapaalle pituuskasvun mukaan. Mieluummin muutaman sentin pitkät kuin liian lyhyet.

Lasten yleinen liikkumattomuus puhuttaa koulussakin. Ääripäiden ero on Juurisen näkemyksen mukaan kasvanut.

– Osa on suksilla ekaa kertaa, ja osa on huikean taitavia. Toisaalta jokainen lapsi tuntuu olevan taitava esimerkiksi trampoliinilla, kun niitä löytyy melkein jokaisesta pihasta, hän arvioi.

– Ei ehkä voi sanoa, että liikkuminen olisi vähentynyt, mutta se on muuttunut.

Vielä 20 vuotta sitten opetussuunnitelma painotti ensisijaisena lajina nimenomaan hiihtoa, nyt uintia.

– Ajan kuva on ehkä sellainen, että hakeudutaan lajeihin, jotka tuottavat nopeasti mielihyvää, Juurinen miettii muun muassa salibandyn ja parkourin suosiosta verrattuna hiihdon kaltaisiin kestävyyslajeihin.

Kommentoi