Marttilan Pyry oli kylänsä ylpeys, jonka uhanalaisen historian Reijo Päivärinta taltioi kirjaan – "Sieltä voi nähdä vanhempansa ja isovanhempansa"

”Teos on kunnianosoitus kaikille sen sivuilla mainituille ja näkyville ihmisille”, Reijo Päivärinta sanoo kotimaisemissaan Kärkölän Marttilassa, jonka elämänmenoa urheiluseura Pyry aikoinaan tahditti. Aatu Raninen

Aatu Raninen

Herralan Hukat, Kärkölän Kisa-Veikot, Järvelän Jänne, Lappilan Nousu, Luhtikylän Luja, Tennilän Ripeys, Orimattilan Jymy ja Toive...

Marttilalainen Reijo Päivärinta luettelee tarkasti lähitienoon urheiluseuroja, joista osa kukoistaa yhä, osa on jo jäänyt historiaan. Hänen kädessään oleva kirja käsittelee niistä rakkaimman, oman kotikylän seuran vaiheita: Marttilan Pyry – Kisoja, kokouksia ja karkeloita vv. 1934–1968.

– Jo pikkulapsena opin parhaiden eri lajien urheilijoiden nimet ja seurat. Nuoruudessa kilpailin pikajuoksussa ja hyppylajeissa, talvisin hiihdossa, Päivärinta kertoo.

Hän ehti urheilla seurassa, jota isänsä Matti Päivärinta oli sekä perustamassa että lakkauttamassa. 195-sivuinen kovakantinen kertaa vuosi vuodelta vaiheita, joiden kulta-aikaa vietettiin heti perustamisen jälkeen.

– Se oli se kilpailuvietti ja tarve yhdessäoloon. Urheiluharrastusta Marttilassa oli jo ennen vuotta 1934, mutta silloin organisoiduttiin, Päivärinta kuvailee seuran syntyä ja vaikutusta paikalliseen kylähenkeen.

– Kyllä sitä oli aika vahvasti, että mä olen nousulainen, pyryläinen tai toiveelainen, seuraidentiteetti oli vankka.

Monet voivat nähdä sieltä vanhempansa ja isovanhempansa, ja mitä he ovat aikoinaan Pyryssä tehneet.

Reijo Päivärinta

Marttilan Pyryn päälajeja olivat paini, hiihto ja pyöräily.

– Isäni oli Pyryn sielu, se varmaan osaltaan toi painin mukaan, saatuaan kipinän ehkä jostakin olympiavoittajasta.

– Hiihto taas oli luonnollista, kun kansakouluunkin mentiin suksilla.

Kirja perkaa tarkasti urheilutuloksia, seuran järjestämiä tapahtumia, joiden kautta avautuvat myös urheilijoiden ja toimihenkilöiden nimet. Arvoon arvaamattomaan nousi Pyryn tiedottaja Paavo Neron työ.

– Hän lähetti lehtiin tiedoksi vuosikokousten henkilövalinnat ja kilpailujen tulokset. Kun lehti julkaisi, hän leikkasi ne talteen.

Päivärinnalla on hallussa laatikollinen Neron koostamia leikevihkoja, ehkä ainoat, jotka Pyrystä ovat jäljellä.

– Aineiston saaminen oli kova juttu, mikä ratkaisi sisältöäkin paljon. Ilman Neroa kirja olisi paljon köyhempi.

Pyry järjesti myös iltamia, juhlia ja näytelmäkerhojakin.

– Jäsenet ja kyläläiset halusivat, ja niistä sai vähän rahaa, että pystyttiin ostamaan palkintoja tai matkakuluja. Kirjanpidosta ilmenee, että painijoita kävi kaksipäiväisissä kisoissa Orimattilassa yöpyen, Päivärinta tietää.

Marttilan Pyryn ja Orimattilan Toiveen painijoita seurojen välisessä painiottelussa toukokuussa 1938.

Marttilan mutkaisella kylätiellä järjestettiin pyöräilykilpailuja, jotka ulottuivat yksivaihteisilla kulkineilla Luhtikylään saakka. Erikoisempaa sorttia oli paikallaan pystyssä pysymisen kilpailu.

Loppuvuosina rakennettiin urheilukenttäkin, joka sittemmin jäi osin uuden suoremman ohitustien alle.

– Kylähengen lisäksi Pyryn vuosina oli vahva yhteiskunnallinen jako työväen ja porvarien urheiluliikkeeseen.

Pyry oli Työväen Urheiluliiton, TUL:n seura.

– Siitä pystyttiin kuitenkin joustamaan, saatettiin kilpailla sekajoukkuein, ja seurat sopivat vuorottelusta iltamien järjestämisessä.

Kirjan kansikuvana on otos TUL:n piirijuhlista Lahden Kisapuistossa kesäkuussa 1951.

Päivärinta haluaa kannustaa myös muita Päijät-Hämeen kylien asukkaita keräämään ja tallentamaan yhteisönsä historiaa.

– Jos on ollut näytelmäpiirejä, urheilu-, raittius- tai maatalousseuroja... Kunpa joku keräisi valokuvia ja kirjoituksia, ja niille löytyisi kirjoittaja.

– Kirja luo uutta kulttuuriperintöä, kotiseutuhistoriaa ja identiteettiä. Monet voivat nähdä sieltä vanhempansa ja isovanhempansa, ja mitä he ovat aikoinaan Pyryssä tehneet.

Seurojen vaiheet ovat usein seurausta ympäröivän yhteisön muutoksista, joita Päivärinta on käsitellyt aiemmilla eteläisen Päijät-Hämeen historiikeillaan. Työurallaan hän suunnitteli ja johti täydennyskoulutusta historian ja yhteiskuntaopin opettajille. Pyryn toiminnan kehtona ollut työväentalo purettiin 1968, ja samana vuonna päättyi Pyryn tarina.

– Monet seuran vetäjät olivat viikot muualla töissä, ja osa oli tullut iäkkäiksi. Samalla väki kaikkosi maalta kaupunkiin, ja kansakoulujen karsiminen oli alkanut, Päivärinta toteaa.

– Mikään seura ei pyöri ilman aktiivisia yksilöitä. Kirja on arvostuksen osoitus kaikille, jotka siellä esiintyvät.

Kirjaa voi tiedustella sähköpostilla reijo.paivarinta48@gmail.com

Kommentoi