Kun kärköläläinen Marjo Akkanen ensi kertaa joskus 2000-luvun alussa kuuli ääneen itkemistä televisiossa, se ei sykähdyttänyt.
– Silloin ajattelin, että ihan hirveätä!
Hänellä on klassisen musiikin tausta, ja ääniterapia on siksi kiinnostanut. Vuonna 2017 hän sattumalta törmäsi itkuvirsien kurssimainokseen, alkoi tutkia aihetta ja innostui.
– Se tuntui omalta. Äänellä itku on voimakkaiden tunteiden sanoittamista ja oman tunnekuorman jakamista. Se terapeuttinen pohja sai kiinnostumaan.
Kuvataiteilijana työskentelevä Akkanen kävi kurssin ja on sittemmin itsekin esiintynyt itkijänä. Hän on huomannut, että itkeminen on terapeuttista sekä esittäjälle että kuulijalle.
– Itku suuntautuu ulospäin, sillä tulee olla kuulija. Se suuntautuu aina huojennukseen ja valoon päin.
Tunne on se kaikista tärkein, sen pitää olla aito ja kuulua itkemisessä.
Äänellä itkijä Marjo Akkanen
– Ääneen itkeminen ei periaatteessa ole laulamista, vaan paljon syvempää äänenkäyttöä, valitusrunoutta, hän erittelee.
Itkuvirsi koostuu runoudesta, melodiasta ja tunteesta.
– Melodiaa ei mietitä vaan sanoja, jotka herättävät oman tunteen. Tunne on se kaikista tärkein, sen pitää olla aito ja kuulua itkemisessä. Melodia on jokaisella itkijällä omanlaisensa ja laskeva. Hengitys on tärkeä, syvät hengenvedot saavat kuulua.
Itkijöitä löytyy kaikkialta maailmasta. Suomessa pakanalliseksi mielletty perinne kuitenkin lähes katosi luterilaisen kirkon vaikutuksesta. Ortodoksinen kirkko suhtautui suopeammin, joten idempänä itkuvirret sulautuivat osaksi sitä.
– Karjalaisen itkuvirsiperinteen ominaispiirre on kaunis, koristeellinen kieli ja metaforat eli piiloilmaisut. Kieli on hyvin hellää.
Äänellä itku on voimakkaiden tunteiden sanoittamista.
Äänellä itkijä Marjo Akkanen
– Karjalan itkijänaiset hoitivat koko yhteisöä, silloin oli lupa surra ja itkeä.
Paitsi hautajaisissa, itkuvirsiä esitettiin myös esimerkiksi häissä, kun morsianta saatettiin miehellään.
– Itkuvirret ovat liittyneet muutosriitteihin.
Itkijänaiset olivat yhteisössään arvostettuja, elämää nähneitä naisia. Itkuvirret kuuluivat myös arkeen, ne siirtyivät äideiltä tyttärille, ja niihin saattoi vaikka yksin metsässä purkaa pahan mielen, kun muuten ei valittaa saanut. Vaikka itkuvirret opittiin korvakuulolta, niihin liittyi myös improvisointia.
Toinen maailmansota hajotti karjalaisen elämänmuodon, mutta itkuvirsiperinne sinnitteli, auttoihan se purkamaan raskaita evakkoajan kokemuksia. Uudelleen perinne lähti elpymään 1990-luvulla, kun kansanmuusikot kiinnostuivat siitä, ja Pirkko Fihlman järjesti ensimmäiset itkuvirsikurssit.
Nykyään koulutuksen saaneita itkijöitä on Suomessa parituhatta, mutta heistä vain muutama kymmenen esiintyy. Perinnettä pitää yllä Äänellä itkijöiden yhdistys, jonka hallituksen sihteerinä Akkanen toimii. Yhdistys tarjoaa itkuvirsikursseja, ja myös Akkanen on pitänyt työpajoja, jollainen järjestetään myös Järvelässä 4. joulukuuta.
Akkasesta itkuvirsiä tarvitaan myös 2020-luvulla, sen kertoo ihmisten palaute esiintyjälle.
– Ihmiset tulevat kiittämään ja kertovat esityksen koskettaneen syvästi. Suru on kollektiivista, ja itkuvirsi hoitaa ihmistä.