Salpakankaalla asuva Kyllikki Siikala täyttää lauantaina Runebergin päivänä 100 vuotta. Pitkään elämään on mahtunut monia kokemuksia.
Siikala syntyi Helsingissä, missä hän opiskeli Oulunkylän kansakoulussa sekä kahdessa oppikoulussa. Hän työskenteli valokuvausliikkeessä retusoijana, kunnes jatkosota syttyi.
– Sota sotki ja muutti elämäni täysin. Äitini sairastui, ja täytyi lähteä maalle. Kaverit ja koulu jäivät. Minun täytyi käydä äidin luona viemässä rahaa hoitopaikkaan maalle, enkä pärjännyt yksin Helsingissä. Äiti kuoli sota-aikana.
Maalla Siikala tapasi tulevan aviopuolisonsa Martti Siikalan.
–Tapasimme, kun hän pääsi armeijasta. Menimme heti naimisiin. Sain elämäni järjestykseen, kun tapasin mieheni. Sen jälkeen kaikki on mennyt hyvin. Ja lapset ovat olleet kunnollisia, toteaa Kyllikki, kenellä on kaksi lasta, viisi lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi.
Sodan jälkeen Kyllikki toimi kotiäitinä, ja Martti teki tilanhoitajan töitä.
– Muuta ei oikein ollut. Työtä oli paljon, mutta kukaan ei osannut mitään. Olimme kartanoissa ja ensin pienemmissä taloissa, Kyllikki kertoo.
Lopulta Siikalat päätyivät Ahtialan vieressä sijaitsevaan Koiskalan kartanoon, missä he olivat monta vuotta.
– Se oli hyvä paikka. Koiskalan tytär meni naimisiin meidän poikamme kanssa. He lähtivät yrittämään omaa elämäänsä muualle. Me muutimme Lahteen.
Noin viisitoista vuotta sitten Siikalat muuttivat Hollolaan Palvelutalo Huiliin, missä Kyllikki edelleenkin asuu.
– Miehelläni oli sotavammoja, ja hänen vointi rupesi huononemaan. Etsimme tämmöistä paikkaa, ja tämähän on ihan loistava.
Kyllikki menetti aviomiehensä noin viisi vuotta sitten.
Kirjallisuuden kuluttaminen on Kyllikille rakas harrastus.
– En ole koskaan harrastanut muuta kuin maalaamista ja lukemista. Lukeminen on hirveän tärkeää. Jos muutimme jonnekin, niin tyhjensin aina kirjastot.
– Olen lukenut paljon suomalaista kirjallisuutta ja dekkareita. Yhteen aikaan tykkäsin englantilaisesta naisdekkaristi P.D . Jamesista.
Viime aikoina Kyllikki Siikala on siirtynyt äänikirjojen pariin.
– En oikein näe tai kuule mitään, mutta kuulen sen verran, että voin kuunnella äänikirjoja. Tykkään nyt kovasti taiteilijoiden ja poliitikkojen elämänkerroista.
– Aivan erityisesti tykkään Li Anderssonista. Se on mielestäni sellainen nainen, joka ymmärtää asioita ja osaa puhua niistä.
Mikä on pitkän iän salaisuus?
– Äitini kuoli sota-aikana 45-vuotiaana. Minä olen kohta 100-vuotias. En osaa sanoa. En ole mitään kummallista elämää elänyt. Sellaista kuin sota- ja pula-aikana elettiin, ja sitten olen ollut perheen emäntänä.
Huilin työntekijä Marja-Leena Tuliainen arvelee, että Kyllikin myönteinen elämänasenne voisi olla osaltaan pitkän iän takana.
– Näet asioista yleensä valoisan puolen, Tuliainen summaa.
Mikä on tärkein pitkän iän tarjoama oppi?
– Olen mielestäni oppinut hirveästi elämäni varrella. Toivon, että olisin ollut parempi ihminen. Olen ollut itsekäs, ahne, ylpeä ja kaikkea, mitä ihminen voi olla nuorena. Tietysti silloin oppii paljon, kun perhettä tulee, Siikala vastaa.
– Elämä ja koko maailma menisi paremmin, kun ihmiset tulisivat keskenään toimeen eivätkä olisi niin pahoja toisilleen. Jos olen ilkeä, menen riitelemään. Mutta ei tarvitse, ihan hyvin voi olla hyvällä päällä ja kavereiden kanssa.