Orimattilan kesäteatterin Seitsemän veljestä kertoo syrjäytyneistä aikamiehistä
4
Veljeksiä näyttelevät Ranssi Toiviainen, Heikki Hagman, Eerik Kuronen, Justus Keskevaari, Jarmo Keskevaari, Olli Paakkanen ja Niko Hietakunnas. Lisäksi taidokkaita ja rohkeita roolisuorituksia tekee 13-henkinen ensemble. Eeri Silvennoinen
Entä jos Aleksis KivenSeitsemän veljestä olisikin ajankohtainen, toiveikas tarina syrjäytymisestä? Tätä näkökulmaa ohjaaja sekä sovittaja Tapani Kalliomäki kertoo tavoittelevansa Jätinpesällä näytöskautensa avaavassa kesäteatteriproduktiossa.
Alkujaan Orimattilan kesäteatterin oli tarkoitus esittää näytelmä klassikkoromaanin 150:nnen juhlavuoden kunniaksi kesällä 2020. Koronatilanteen takia sekä sen että seuraavan vuoden esitykset jouduttiin kuitenkin perumaan.
Nyt odotus on ohi. Ensi-ilta pidettiin 2. heinäkuuta, ja näytöksiä riittää aina elokuun puoliväliin saakka.
Ensi-illassa muiden uteliaiden tavoin Matti Hilska odotti mielenkiinnolla, millainen esitys olisi luvassa.
– Tämä onkin seitsemäs Seitsemän veljeäni.
Teos on Hilskalle tärkeä. Hän pohti erityisesti sitä, miten näytelmän paljonpuhuttu modernisointi on toteutettu.
Katja Kivistö-Leikko ja Heli Kivimäki puolestaan kertoivat odottavansa esitykseltä kesäteatterille tyypillisestä vauhtia ja huumoria, musiikkia ja rentoa kesätunnelmaa. Heidän odotuksensa palkittiin.
Harkitun kaoottisessa esityksessä on kerrottu Seitsemän veljeksen tarinan tunnetuimmat vaiheet. Teoksen modernisointi näkyy lähinnä puvustuksessa ja musiikkiesityksissä. Se on sekä tapahtumiltaan, hahmoiltaan että kieleltään päättäväisen uskollinen Aleksis Kivelle.
Eniten luovuutta on käytetty musiikkipuolella. Esityksen aikana kuullaan sekä asenteikkaan rap-keikan henkeä, hartaita metsähymnejä että melankolisia kasarikaraoke-vetoja.
Näyttämöllä lentää niin tuoleja, kaljaa, puunsäpäleitä, halkoja, peltiä kuin ämpärikaupalla vettäkin. Kaksimielinen huumori ja fyysinen kohelluskomedia tukevat veljesten hahmotulkintoja. Myönnytyksiä Kiven kielenkäytölle on tehty lähinnä vitsien puolesta.
– Ei tätä voi edes mainita samassa lauseessa Lahden kaupunginteatterin version kanssa, kun ovat niin erilaisia.
Toisaalta taustalla on myös vakavampi vire punaisena lankana. Tarina ”junteista” veljeksistä, jotka hakevat paikkaansa heihin toivonsa menettäneessä maailmassa nousee esille kaiken rellestyksen takaa.
– Halusin kertoa ajankohtaista tarinaa syrjäytyneistä aikamiehistä, jotka ovat jääneet jumiin pieneen kotikyläänsä, Kalliomäki kertoo.
Kalliomäen mukaan sovitusta on muokattu viimeisiin harjoituksiin asti. Hän on yrittänyt sisällyttää mukaan kaikki Jukolan poikien tunnetuimmat tarinat, mutta toteaa sen olleen haastavaa.
Sisällöllisesti tarinan ajankohtaistaminen tuntuu jäävän hieman klassikkoelementtien jalkoihin ja katsojan oman analysoinnin varaan. Kokonaisuus on silti toimiva.
Näyttelijöiden yhteistyö on pääosin niin luontevaa ja rempseää, että on vaikea uskoa, kun Kalliomäki kertoo jokaisen sekunnin olevan tarkkaan suunniteltu ja ohjattu.
Tästä huolimatta aikataulu, jolla näyttelijät juoksevat läpi kohtausten, on paikoittain turhankin tiivis. Tarinankulun kärryillä voinee olla paikoittain vaikea pysyä.
Taidokas tiimi auttaa kuitenkin tekemään kokonaisuudesta viihdyttävän ja mielenkiintoisen tästä huolimatta.
– Onneksi on päälle 30 astetta lämmintä, vitsailee Timoa näytellyt Ranssi Toiviainen.
Hiki virtaa ja hymyilyttää, fiilikset ensi-illan jälkeen ovat kuulemma huikeat.
Sekä Toiviaisesta että näytelmän Aaposta, Olli Paakkasesta, tässä produktiossa hienointa on veljeys. Jukolan seitsikon näyttelijät ovat päässet harjoittelemaan tiiviinä joukkona, ja sen ansiosta heille on hitsautunut aidontuntuinen sisarusdynamiikka. 30 vuotta teatteria tehneen Paakkasen mukaan sellainen on harvinaista.
Kalliomäki kertoo olevansa produktiossa kaikista ylpein tiimistään. Se on pysynyt lähes täysin samana ensi-illan lykkäämisestä huolimatta, ainoastaan muutama ensemblen jäsen on vaihtunut. Produktion musiikki on Tatu Virtamon vastuulla, ja lavasteista vastaa Amadeu Vives.
Lavaveljekset ovat yhtä mieltä myös produktion vaikeimmasta asiasta.
– Tapsa vaati meiltä vuorosanat just eikä melkein Kiven mukaan, Toiviainen naurahtaa.
Paakkanen kertoo samaa.
– Yksikin vähän väärä sana, niin vedettiin alusta.
Paakkanen kertoo myös, että on tämän sovituksen myötä löytänyt itsekin klassikkoteoksesta harmillisen ajankohtaisen, mutta aiempaa helpommin tartuttavan ”uudenlaisen Kiven”.
Näyttelijät ovat ensi-illan jälkeen väsyneitä mutta onnellisia, ja kiittelevät tiimiä sekä katsojia. He toivovat, että kesän esityksiin löytää vielä reippaasti väkeä.