Kärköläläinen pararatsastaja Lilli Vehmas valittiin mukaan maajoukkueeseen

Lilli Vehmas kirjoittaa kokemuksistaan ja pararatsastuksesta LiVe Para-Dressage -blogia, joka on saanut ratsastajan mielestä yllättävän suuren ja positiivisen vastaanoton.

Ruska Paronen

Kärkölässä asuva Lilli Vehmas valittiin mukaan Suomen pararatsastajien maajoukkueeseen tämän kevään aikana. Sitkeän naisen tarina on hänen omien sanojensa mukaan vain yksi niistä monista.

- Jokaisella paraurheilijalla on tarina takanansa, Vehmas tuumaa vaatimattomasti.

Viime aikoina Vehmas on alkanut aktiivisesti ylläpitämään Facebookissa LiVe Para-Dressage -sivuja ja ylittänyt omat odotuksensa kirjoittamalla blogia, joka on saanut runsaasti positiivista palautetta.

- Lähdettiin onnettomuuden jälkeen siitä liikkeelle, etten pystynyt kirjoittamaan sanaakaan ja nyt on edetty tähän pisteeseen. Tuntuu kuin olisi saanut äänensä takaisin, Vehmas kertoo.

Entisen loppu

Lilli Vehmas puhuu entisestä elämästään ja nykyisestä elämästään.

- Näen asian näin, ehkä se on myös tapa tehdä rauhaa tapahtuneen kanssa. Elämä, jota nyt elän, on erilaista, hän selittää.

Elettiin vuotta 2013, kun Vehmas päätti tosissaan panostaa ratsastukseen. Katse tähyili aluekilpailuihin ja kun pitkäaikainen rannevamma saatiin viimein leikattua, oli tarkoituksena etsiä sopivia kisoja. Niitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

- Suomenhevonen kieltäytyi menemästä esteen yli ja päätti ohittaa sen. Seisoin esteen vieressä. Ratsukko tuli täydellä laukalla päin ja talloi yli. Kun ajatellaan, että suomenhevonen on arvioituna kooltaan noin 600 kiloa - ellei yli ja siihen vielä ratsastaja päälle, niin törmäyksen G-voima on ollut melko iso. Ihmisen vika se ei ollut. Hevoset eivät yleensä juokse ihmisiä päin ja tässä kohtaa ratsastajalla ei ollut enää mitään tehtävissä, Vehmas kertoo.

- Se henkilö, joka näki tilanteen luuli ensin, että mä kuolin. Käsitys tapahtuneesta muodostui itselle vasta myöhemmin silminnäkijöiden kertomusten pohjalta. Muististani on pyyhkiytynyt pois valtavasti asioita ennen tapahtunutta, sen ajalta ja tapahtuneen jälkeen.

Vehmaksen mukaan aivovamma todettiin hyvin nopeasti. Tapaturman laajuus selvisi kuitenkin hitaammassa tahdissa.

- Tuli kaularankavamma, eli kaularangassa kaksi ylintä nikamaa pääsevät nyt liikkumaan ja ärsyttävät sitten selkäydintä, joka osittain myös vaurioitui rytäkässä. Syvien lihasten tuki puuttuu vartalon alueelta, koska koko oikea puoli toimii heikommin, Vehmas luettelee.

Ratsastajan epäonneksi ikävyydet eivät loppuneet vain yhteen tapaturmaan. Vain vuosi myöhemmin hän putosi hevosen selästä pahentaen jo aikaisemmin saamiaan vammoja.

Perhosen kevein ottein

Vehmas on niin kutsuttu ikuinen heppatyttö. Tallilla hän on käynyt, ennen kuin omat muistikuvat edes alkavat.

- Ensimmäisen kerran, kun olin ratsastusleirillä olin niin nuori, että tallinpitäjä otti mut omaan taloonsa nukkumaan. Ratsastaminen on mulle elämäntapa, ei harrastus. Se on se juttu, minkä takia tekee kaikkea muuta. Kun tulee tallille, niin sulla ei oo nälkä, sulla ei oo jano, sua ei harmita. Kaikki semmoiset katoaa ja on vaan se juttu hevosen kanssa, Vehmas selittää.

Oma hevonen löytyi vuonna 2006. Se oli unkarilainen lipizzatamma Maestoso Madam, joka asuu nykyisin Koiviston tilalla Herralassa.

- En ole ikinä tammoista tykännyt, kun ne saattavat olla vähän tuulella toimivia, niin kuin naiset nyt yleensä. Etsin ruunaa tai oria, sellaista kouluhevosta, jonka kanssa voisin viedä mun taitoja siinä kohdassa eteenpäin. Sitten näin Masusta kuvallisen myynti-ilmoituksen. Lipizzat kehittyvät hitaasti. Romuluista ja hassun näköistä 4-vuotiasta tammaa oli aloitettu ratsastamaan vain muutamaa kuukautta aiemmin, mutta ne liikkeet ja raamit olivat kohdallaan.

- Masu on sydämellinen, yritteliäs ja tykkää työnteosta. Se tarjoaa, kun siltä vain osaa pyytää, Vehmas tuumaa.

Onnettomuudesta johtuen ratsastaja tarvitsee nykyisin henkilökohtaisen avustajan, sillä kaikkien hevosten varusteiden pukeminen ei enää naiselta onnistu. Avustajana toimiva Vaula Halonen ratsastaa myös Masua. Halonen taitaa hevosen tarvitsemat perhosen kevyet otteet.

- Luojan kiitos, että mulla on ollut aina pyrkimys siihen pienimpään ja kevyimpään apuun. Toiset ratsastavat valtavasti kädellä sekä jalalla topakasti, jolloin hevosista tulee raskaita. Masun keveys oli ihan täysin mun pelastus. Nyt hevosen pitää oikeasti kuunnella ihan niitä pienimpiäkin istunnan juttuja. Ehkä se on herkistynyt vielä entisestään mun vammautumiseni myötä, koska ratsastettavuus on nyt ihan huipussaan. Esimerkiksi Masu pysähtyy, kun sen selässä puhaltaa keuhkot tyhjiksi, koska silloin istunta painaa hitusen enemmän selkää.

Positiivisuudella eteenpäin

Pararatsastajat jaetaan luokkiin 1-5 vammojen ja toimintakykynsä perusteella.

- 1. ja 2. luokituksessa kisaavat vaikeimmin vammautuneet. Esimerkiksi, jos vaikka selkäydinvamman takia koko alaruumis on halvaantunut. Itse kilpailen nyt 5. luokituksessa, koska mulla kuitenkin toimii vielä osa kroppaa, Vehmas kertoo.

Hän kävi luokituksessa reilu vuosi sitten ja viime keväänä aukesi paikka pararatsastajien maajoukkueeseen ja huippuvalmentaja Janne Berghin opastukseen. Matkaa kansainvälisiin edustustehtäviin silti on.

- Meillä on maajoukkueleirejä noin kahden kuukauden välein. Tarkoituksena olisi kisata ahkerasti, ja jos kisatulokset ja näytöt ovat hyviä, niin on mahdollisuus päästä toivottavasti jossain vaiheessa kansainvälisiin kisoihin edustusjoukkueeseen, Vehmas kertoo.

Tokion paralympialaiset 2020 ovat Vehmaan mukaan melko kaukainen ajatus, vaikka tukijoukot siitä vitsailevatkin.

Pararatsastaja sanoo, että omien vammojen laajuus on ollut vaikea ymmärtää, hyväksyä ja tiedostaa sekä oppia elämään niiden kanssa. Esimerkiksi Kärkölästä vain vuosi ennen onnettomuutta hankittu talo ja sen piha ovat jääneet vammautumisen myötä osin laittamatta. Vehmakselle rakas kotikunta lähti tukemaan ratsastajaa juhlavuotensa merkeissä ja tämän kisakauden kilpailuhuovassa komeileekin Kärkölä 150v. -logo, jota ratsastaja kantaa ylpeänä.

- Katkeruutta ei sinänsä ole. Kai jokaisella vammautuneella ihmisellä on niitä hetkiä, että kun harmittaa, mutta sitten ne menevät ohi ja elämä jatkuu. Olen sellainen ihminen, että yritän aina etsiä niitä positiivisia juttuja negatiivisistakin asioista. Olen saanut vammautumiseni kautta aivan upeita ja ihania ystäviä, joiden kanssa polut eivät olisi muuten varmaan kohdanneet.

Keskustelu