Ajankohtaista

Pommit keskeyttivät ostosreissun Lahteen

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Lahden pommitukseen joutunut Kauno Malinen todisti myös Herralan pommitusta sodan toiseksi viimeisenä päivänä. Kuva: Ville Hakala

Herralan Suvitienmäellä synnyinkotinsa ulko-oven avaavan Kauno Malisen, 92, askel on kenties lyhentynyt, mutta sotaveteraanin muisti leikkaa edelleen terävästi, ja silmäkulmassa riittää pilkettä.

Malinen joutui todistamaan talvisodan alkaessa Lahden ensimmäistä pommitusta lähietäisyydeltä. Hän oli nimittäin tullut 30.11.1039 äitinsä kanssa junalla Herralasta ostosreissulle Lahteen. Tarkoitus oli ostaa pojalle uusia vaatteita lähestyvää koulun joulujuhlaa varten, ja viedä samalla maaseudun tuliaisia Malisen isän äidille ja isän siskolle, jotka asuivat Asemantaustassa, Uusikatu 9:ssä.

– Olihan Herralassakin tuohon aikaan kolme kauppaa, mutta niistä sai vain välttämättömät tarvikkeet, kahvit ja sokerit, mutta niissä ei ollut esimerkiksi vaatteita tai jalokumia. Niiden takia piti lähteä Lahteen, Malinen muistelee.

Tuliaisina kaupunkiin Malinen ja hänen äitinsä toivat juuri teurastetun sian lihaa ja omalla pihamaalla kasvatettuja perunoita.

– Kovin kauaa ei siinä ehditty olemaan, kun tulikin sitten ilmahälytys. Ja minä niin kuin moni muukin menimme sitten ulos pihalle katselemaan, että mikähän on tilanne.

Malinen muistaa erityisen kirkkaasti, kuinka kolme venäläistä pommikonetta lensi matalalla kaupungin suunnasta Launeelle päin.

– Silloin Lahdessa ei ollut mitään ilmatorjuntaa, mutta kuulin kuitenkin konekiväärien ammuntaa. Ne tietysti ampuivat sieltä koneesta, jos näkivät liikettä jossakin.

Varsinaista pommien putoamista Malinen ei nähnyt kunnolla, sillä näkyvyyden Huovilankadulle, jonne pommeja putosi, peitti Kantolan kotelotehdas.

– Ihmiset tietenkin hätääntyivät siinä, että mihinkäs nyt mennään suojaan, kun ei tiedetty, kuinka kauan pommitus jatkuu.

Malinen muistelee, että ihmisiä ohjattiin Kallioistenkadun suuntaan, jossa oli sirpalesuoja. Huovilankatua suojan suuntaan kävellessään Malinen muistaa katselleensa, kuinka Vilanderin kaupan lasi-ikkunat olivat menneet paineaallon voimasta säpäleiksi.

– Siinä oli aika paljon sirpaleita. Sitten muistan, kuinka osuman saaneesta Huovilan talosta roikkui verhoja ja muuta. Osa rakennuksesta oli kuitenkin pystyssä. Se ei vissiin ollut palopommi, kun talo ei ollut syttynyt palamaan.

– Se sirpalesuoja oli vain sellainen juoksuhaudan tyyppinen avoin kaivanto. Sinne ei kuitenkaan enää mahtunut, ja meitä neuvottiin menemään Heinon talon pannuhuoneeseen. Se oli ainoa lähellä oleva kivitalo siinä Radansivunkadun ja Launeenkadun kulmassa. Sielläkin oli väkeä jonkun verran, mutta sinne me vielä mahduimme vielä äitini ja isän äitini kanssa.

Myöhemmin myös kaupungilla kahvilassa töissä ollut isän sisko tuli samaan pannuhuoneeseen.

Lopulta tuli hälytys ohi -ilmoitus, mutta ostokset jäivät sillä kaupunkireissulla tekemättä, ja oli pohdittava, miten päästä takaisin kotiin Herralaan, kun junat eivät sattuneesta syystä enää kulkeneet.

– Lähdimme sitten kävelemään Hämeenlinnantietä pitkin. Tuolloin maantieyhteys Herralaan kulki Kukonkoivun kautta.

Kärpäsenmäessä kaupungin suunnasta tullut avopakettiauto otti Malisen ja naiset kyytiin, ja he pääsivät autokyydillä Kukonkoivuun asti.

– Sieltä suojeluskunnantalolta soitettiin sitten Hahmajärvelle Alastaloon, jossa oli hevonen, ja saatiin joku hakemaan meidät hevoskyydillä kotiin.

Sodan ensimmäinen pommitus ei jäänyt kuitenkaan ainoaksi, jonka Kauno Malinen joutui talvisodan aikana todistamaan. Sodan toiseksi viimeisenä päivänä 12.3.1940 Malinen oli ystävineen laskemassa mäkeä noin puolen kilometrin päästä kotoaan, kun kaverukset kuulivat pahaenteistä jyrinää. Pommikoneet olivat suunnistamassa junarataa pitkin Riihimäen suunnasta Lahteen.

– Me mentiin tietenkin uteliaisuuttamme korkeimpaan kohtaan mäkeä ja kiivettiin kuuseen katsomaan, kun arvattiin, että Lahteahan ne ovat menossa pommittamaan, ja siitä oli rautatielinjaa pitkin aika hyvä näkyvyys kaupungin suuntaan.

Pienin pojista oli kuitenkin vasta viiden vanha, eikä päässytkään puuhun, vaan lähti juosten hakemaan suojaa läheisestä kesähuvilasta. Jälleen tulittivat pommikoneiden konekiväärit, kun ampujat havaitsivat liikettä mäellä.

– Me muut yritettiin olla vaan hiljakseen puunrunkoa vasten. Kuusenoksat siinä vaan rapisivat, kun ne yrittivät osua.

Kehenkään ei onneksi osunut, ja viisivuotiaskin pääsi rakennuksen luo suojaan.

Yli lentäneet koneet tiputtivat pomminsa Herralaan Mäkelän sahalle, jossa kuoli sirpalevammoihin työssä ollut hevonen ja hevosmies.

– Kuulin jälkeenpäin, että venäläiset tiputtivat pomminsa tähän ja lähtivät takaisinpäin, kun Vesijärven jäältä oli tulossa hävittäjiä niitä vastaan. Sellainen oli minun talvisotani, Malinen muistelee.

Myöhemmin Malinen palveli vielä ratsumiehenä jatkosodan viimeisinä kuukausina.

Ville Hakala
ville.hakala@seutuneloset.fi
@

Suosittelemme