Ajankohtaista

Orimattilalainen Marko Immonen syventää henkilöhahmoja uudessa trillerissään

Immosen uusimman kirjan tapahtumat sijoittuvat jälleen Lahteen. "Vaikka olen Orimattilasta, olisi vaikeaa sijoittaa tarinaa pieneen paikkaan. Lahden keskusta on kompakti ja kiinnostava siinä mielessä." Kuva: Katja Luoma

”Äkkiä nainen tunsi sormet kaulansa ympärillä. Tällä kertaa ne eivät hyväilleet vaan puristivat.”

Orimattilalaisen Marko Immosen uusin teos Syntien perukirja alkaa väkevällä kohtauksella. Se käynnistää Immosen leipälajiksi muodostuneen seikkailutrillerin.

Arvoituksen ratkaiseminen on loputon inspiraation lähde, jonka äärelle hän tälläkin kertaa ajautui.

– Mitä on tapahtunut kun ihminen on kadonnut? Sitä selvitellään. Jostain syystä se vain kiehtoo kauheasti. Samoin sukupolven takaiset tapahtumat, kun tutkitaan nykypäivässä rikosta joka on tapahtunut menneisyydessä, Immonen aloittaa.

Kirjan tapahtumat juontuvat 80-luvun loppuun. Uuden käänteen niihin tuo isoäiti Ritva Harjun kuolema ja hänen menneisyydestään paljastuvat teot.

– Minua kiinnostaa mitä ihmiselle tapahtuu salaisuuksien kanssa eläessä. Päällisin puolinhan sitä voi viettää ihan tavallista pullantuoksuista elämää, vaikka takana olisi mitä, Immonen vihjaa.

Immonen päätyi nyt ensimmäistä kertaa tuomaan kirjaan mukaan edellisen Kostonhautojan henkilöhahmot kuten Liinan perheen, sen läheisiä ja ystäviä.

Syntien perukirja kuljettaa kahden suvun tarinaa menneisyyden salaisuuksien varjossa.

– Halusin kokeilla mitä se prosessille tekee, ja pystyä syventämään henkilöhahmoja, mikä ei dekkarin toiminnan keskellä ole ihan helppoa. Olen tietoisesti opiskellut henkilöiden kehittämistä.

Yhtenä jatkumona on myös isä–poika-teema.

– En kirjoita itsestäni ja omasta pojastani, mutta siihen on helppo samaistua. Lisäksi kun osa kirjan hahmoista on nuoria, voi seurata heidän törmäämistään aikuiselämään, Immonen kuvailee.

Muutoin hän pyrkii siihen, että teoksensa ovat luettavissa irrallisina.

– En ole niiden kirjojen ystävä, joissa tarina jää kesken, ja jotka pitäisi löytää luettavaksi oikeassa järjestyksessä, koska se vaatii aina oman ponnistelunsa.

Kirja vuodessa on muodostunut Immosen vakiotahdiksi. Ensi vuosi saattaa jäädä väliin, mutta jatkoa on kyllä tekeillä, hän lupailee.

– Kovaa työtähän tämä on harrastukseksi. Vaatii aikaa ja tuskailua, mutta tykkään kirjoittaa itseäni kiinnostavista aiheista. Sellainen tietoisempi pyrkiminen johonkin jää taka-alalle.

– Pitkään tehneiden kirjailijoiden osaamista täytyy kyllä arvostaa, Immonen toteaa.

Uusi ammattiura lakimiehenä tarjoaa Immoselle uutta näkökulmaa elämään, jota hän kuitenkin on tottunut havainnoimaan aina.

– Uppoudun kadulla kulkiessa seuraamaan tapahtumia ja ihmisiä, koska kaikelle mielenkiintoiselle on tarinassa joku käyttö. Se on varmaan se paras puoli tässä.

– Jonkunasteista tutkimistahan kirjoittaminen on, kauheasti kaikki kiinnostaa. Se on oiva tekosyy olla kiinnostunut asioista, joissa ei muuten ole mitään järkeä.

Vuonna 2016 kirjailijaksi ryhtynyt Immonen on päässyt ja joutunut työstämään teoksiaan kantapään kautta.

– Valmista tekstiä minulta ei tule. Ekan kierroksen jäljiltä ei välttämättä olekaan muuta kuin korjattavaa, joitakin kohtia joutuu poistamaankin.

– Ja kun seuraan intuitiota, voivat aikalinjat mennä ristiin. Saan joskus itsenikin solmuun juonen kommervenkkien kanssa.

Entä kuinka saada kirja päättymään?

– Jonkunlainen käsitys lopetuksesta on heti alussa, mutta olen todella taistellut niiden kanssa, enkä ilmeisesti ole ainoa kirjailija.

– Hahmot ovat monesti aika itsepäisiä. Tässä kirjassa kirjoitin lopun vain kahdesti uusiksi. On sellaisiakin joissa tein sen paljon useammin.

Aatu Raninen

Suosittelemme